kirjoitin torstaina näin:
aamulla minä nukuin paremmin kuin yöllä.
nukuin,
kunnes oli aika lähteä juttelemaan hoitajalle.
oli vaikea kertoa,
mitä minulle kuuluu.
kun kaikki tuntuu tyhjältä,
ontolta.
oli silti paljon puhuttavaa,
aika loppui kesken.
lähdettiin liikkeille näistä painajaisunistani,
jotka vain jatkuvat ja jatkuvat
yöstä toiseen.
sain ensi viikolle taas kaksi aikaa.
ja sitä seuraavalle.
raahasin viime viikolla kierrätyskeskuksesta kirjoituskoneen,
se on ihana!
eikä maksanut mitään.
tänään ostin siihen uuden nauhan,
vanha oli jo kuivunut.
nyt se toimii,
iih.
voin sillä naputella sanoja paperille.
sanoja roskikseen.
tänään pysähdyn
ja yritän mennä päivissä taaksepäin.
ja palata tähän kaaokseen taas.
perjantaina jipun ilmaiskeikalla:
ainoa hetki aikoihin,
kun elin.
lisäksi alkoholia ja sekavuutta.
baarissa törmäsin ihmiseen,
jota vähiten odotin näkeväni siellä.
tilanne,
joka aiheutti kummastusta puolin jos toisinkin.
vessassa katseet kohtasi,
osaston eräs hoitaja katsoi ja minä katsoin.
kumpikaan ei tiennyt,
mitä sanoa.
vai sanoako mitään.
moi,
sanoimme lopulta.
sitä ennen pakoilin.
kaveri kysyi,
olenko ihastunut.
mutta se tilanne oli vain o u t o.
niin kummallinen,
että ei kiitos toista samanlaista.
nautin silti keikasta,
hoitaja unohtui sen ajaksi.
muilla on oikeita ongelmia,
minä valitan turhasta.
aina vain,
koskaan se ei riitä.
eikä se lopu.
jo samaisena iltana entinen lähetti,
omasta aloitteestaan,
tekstiviestejä puhelimeeni.
ja minä vastasin ja halusin sen luo.
lauantai-iltana olin jo ottanut iltalääkkeeni ja vähän ylimääräisiäkin.
hän laittoi viestiä,
että saa tulla seuraksi.
enkä taaskaan ollut se roikkuva osapuoli siinä.
lähdin yhdelle ja olin lääkkeiden takia melko sekaisin.
poika ei,
vaikka pyysi tanssimaan ja puhui
kuin ennen.
kävelimme samaa matkaa poiskin.
takit narikasta ja pysäkkejä kohti.
molemmat omillemme.
ja heihei.
eikä saanut koskea.
ei edes halata hyvästiksi.
(jos vain en olisi ollut niin hankala,
kun sain tilaisuuden!)
ajatuksissani tarraudun kiinni vieläkin.
tänään tunnen olevani maailman tylsintä seuraa istuessamme keskustan kahvilassa.
toisella puolella kaveri istuu kaakaon kanssa,
minulla kahvia,
jotta heräisin.
ja kello oli jo 15:30,
olin yhä unessa.
ulkona on entistä masentavampi sää,
katsoimme valokuvaavia turisteja ja mietimme,
miten kurjaa heillekin se on.
kävellessäni tuntuu kuin jaloissani olisi ollut raskaat painot.
niin painavilta askeleet tuntui,
mutta silti ne kantoivat elokuvateatteriin.
oli vaikea keskittyä,
vaikka elokuva oli hyvä.
ajatukset harhaili vain muualla.
tässä elämässä,
jota en tahdo jatkaa.
aamulla minä nukuin paremmin kuin yöllä.
nukuin,
kunnes oli aika lähteä juttelemaan hoitajalle.
oli vaikea kertoa,
mitä minulle kuuluu.
kun kaikki tuntuu tyhjältä,
ontolta.
oli silti paljon puhuttavaa,
aika loppui kesken.
lähdettiin liikkeille näistä painajaisunistani,
jotka vain jatkuvat ja jatkuvat
yöstä toiseen.
sain ensi viikolle taas kaksi aikaa.
ja sitä seuraavalle.
raahasin viime viikolla kierrätyskeskuksesta kirjoituskoneen,
se on ihana!
eikä maksanut mitään.
tänään ostin siihen uuden nauhan,
vanha oli jo kuivunut.
nyt se toimii,
iih.
voin sillä naputella sanoja paperille.
sanoja roskikseen.
tänään pysähdyn
ja yritän mennä päivissä taaksepäin.
ja palata tähän kaaokseen taas.
perjantaina jipun ilmaiskeikalla:
ainoa hetki aikoihin,
kun elin.
lisäksi alkoholia ja sekavuutta.
baarissa törmäsin ihmiseen,
jota vähiten odotin näkeväni siellä.
tilanne,
joka aiheutti kummastusta puolin jos toisinkin.
vessassa katseet kohtasi,
osaston eräs hoitaja katsoi ja minä katsoin.
kumpikaan ei tiennyt,
mitä sanoa.
vai sanoako mitään.
moi,
sanoimme lopulta.
sitä ennen pakoilin.
kaveri kysyi,
olenko ihastunut.
mutta se tilanne oli vain o u t o.
niin kummallinen,
että ei kiitos toista samanlaista.
nautin silti keikasta,
hoitaja unohtui sen ajaksi.
muilla on oikeita ongelmia,
minä valitan turhasta.
aina vain,
koskaan se ei riitä.
eikä se lopu.
jo samaisena iltana entinen lähetti,
omasta aloitteestaan,
tekstiviestejä puhelimeeni.
ja minä vastasin ja halusin sen luo.
lauantai-iltana olin jo ottanut iltalääkkeeni ja vähän ylimääräisiäkin.
hän laittoi viestiä,
että saa tulla seuraksi.
enkä taaskaan ollut se roikkuva osapuoli siinä.
lähdin yhdelle ja olin lääkkeiden takia melko sekaisin.
poika ei,
vaikka pyysi tanssimaan ja puhui
kuin ennen.
kävelimme samaa matkaa poiskin.
takit narikasta ja pysäkkejä kohti.
molemmat omillemme.
ja heihei.
eikä saanut koskea.
ei edes halata hyvästiksi.
(jos vain en olisi ollut niin hankala,
kun sain tilaisuuden!)
ajatuksissani tarraudun kiinni vieläkin.
tänään tunnen olevani maailman tylsintä seuraa istuessamme keskustan kahvilassa.
toisella puolella kaveri istuu kaakaon kanssa,
minulla kahvia,
jotta heräisin.
ja kello oli jo 15:30,
olin yhä unessa.
ulkona on entistä masentavampi sää,
katsoimme valokuvaavia turisteja ja mietimme,
miten kurjaa heillekin se on.
kävellessäni tuntuu kuin jaloissani olisi ollut raskaat painot.
niin painavilta askeleet tuntui,
mutta silti ne kantoivat elokuvateatteriin.
oli vaikea keskittyä,
vaikka elokuva oli hyvä.
ajatukset harhaili vain muualla.
tässä elämässä,
jota en tahdo jatkaa.
2 kommenttia:
Kirjoituskone, oi. Voit aina lähettää niitä sanoja mulle, jos susta alkaa tuntua siltä, että joku muu vastaanottaja kuin roskis kelpaisi...
Kirjoitat tosi kauniisti.
Voi apua apua apua. Aika karmivan pelottavaa että kun sinä menet katsomaan Jippua, siellä on tuttu hoitaja. Kun minä menin katsomaan Kippua viime kuussa, minun omahoitajani oli siellä. Sanoimme myös moit toisillemme ja that's it. Tuntui aika hämmentävältä ja samalla epämiellyttävältä sellainen.
Lähetä kommentti