kirjoitan,
mutta en uskaltanut tallentaa sanoja kenenkään näkyville.
ei ne olleet riittäviä.
en jaksa välittää,
jotain täytyy saada ulos tästä möykystä sisälläni.
ei ois pitänyt tulla tänne,
ajattelin epävarmana polilla odottaessani.
kuuntelin askelia,
tunnistan hoitajani kävelytyylin jo vuoden takaa.
oli kummallista istua siinä samalla paikalla.
ja silti vieraassa.
kuin silloin alussa.
kaikki menikin kuin ennen:
minulle puhuttiin enemmän kuin minä puhuin.
tuntui typerältä.
ehdin osastolla tottua jo toiseen tapaan puhua.
tuo on liian täti ja puhui samoja asioita.
minua vain ärsytti.
ärsytti ja silti helpotti:
oli edes joku.
oli syy nousta sängystä.
voin kai ilmeisesti taas melko huonosti,
koska sen sijaan,
että olisin mennyt vasta viikon kuluttua sinne uudelleen,
sainkin ajan jo ylihuomiseksi.
hoitaja istui taas pyöreän pöydän toisella puolella,
minä toisella.
välimatka tuntui ainakin kilometriltä,
minun ääni ei meinannut kantaa sinne asti.
osastolla hoitaja istui vieressä ja se tuntui paremmalta.
jos leivoksen ostaminen kaupasta tekee iloiseksi,
tee se.
tämä asteli heti suoraan kauppaan.
ja ahmi kaiken,
ei tullut parempi olo.
ällöttävä lähinnä.
hoitaja sai minut hymyilemään ja muistelemaan menneitä,
kun hän kysyi,
onko minulla poikaystävää.
se oli ihanaa ja kamalaa.
muistan kun viimeksi,
viime keväänä,
en vastannut suoraan.
hymy kertoi kaiken.
tämänkertainen ei,
se oli kaipaavaa.
en minä jaksaisi edes ketään,
sanoin ja se on totta.
eikä minua jaksettaisi.
sekin on totta.
en vain jaksa edes huolehtia edes itsestäni tällä hetkellä.
on vain minä ja tyhjyys.
televisio auki tuijotan kattoa.
jos kysyttäisiin,
mitä katsoin,
en osaisi vastata.
elämä mietityttää liikaa tässä tyhjyydessä.
kun nimenomaan tuntuu,
kuin minut olisi heitetty tyhjään palelemaan yksin.
kuntoutuskurssiin on aikaa,
osastoelämä on mennyttä.
ei ole mitään,
ei mitään.
en minä voi joka päivä sitä leivosta käydä ostamassa.
eikä siitä viiden sekunnin ilosta lopulta paljon irtoa hyvää,
jälkeenpäin ahdistaa vain tuplasti.
tai triplasti.
huomiseksi ei ole yhtään mitään,
mutta pakotan itseni siivoamaan.
on enemmän luuseriolo,
jos en tee yhtään mitään,
en käy missään.
jos millään ei ole merkitystä,
sitä tarkoitusta.
ei kai lopulta olekaan.
vellon jossakin välitilassa.
eikä näin ole hyvä.
4 kommenttia:
Minä taas pyyhin aina kommentteja, joilla haluaisin tarjota tukeani toisille. En uskalla julkistaa niitö, koska pelkään niin kovasti, etteivät sanani olisi mielyttäviä ja luikin sitten karkuun.
Ajatuksissani yritän antaa tukeani, kaikille, sinullekkin.
itsekin toivon, että jossain vaiheessa jokin päässäni sanoo poks ja saan aivan valtavan määrän rohkeutta ja haen apua.
mutta kun en koe itseäni niin sairaaksi, että kehtaisin mennä näistä syömisjutuista ja aika tasaisesta pahasta mielestä kenellekään juttelemaan.
pelkään niin kamalasti, että saan kuulla olevani liian iso saadakseni apua.
halauksia ja kaikkea hyvää sinulle. <3
Vaikka en tunnekkaan sinua, niin silti vaikutat kovin herttaiselta ihmiseltä. Anteeksi, en tiedä miksi tunkeilin. Mutta kuitenkin hyvyyksiä ja aurinkoisia päiviä sinulle. :>
*voimahippusia*
Lähetä kommentti