neljä päivää sitten suljin sen tietyn oven,
torstaina.
ja nyt jo osastoelämä tunkeutuu uniini,
muuttaa unet painajaiseksi.
ja silti minä nukun ihan liikaa.
tai liian vähän.
minä olen paennut elämää liikaa uniin näinä viimeisinä päivinä.
olen paennut tietokonetta,
hereillä vain lukenut tai katsonut tyhjyyteen.
ja syönyt.
huomenna täytyy jälleen avata tämä sanainen arkku
ja puhua sille epämiellyttävälle sairaanhoitajanaiselle.
en ole vielä osannut irrottautua osastosta,
hankalaa taas saada sanoja ulos uudelle ihmiselle.
en koe pärjääväni jokaista päivää kotona.
yksi neljäkymmentäviisiminuuttinen ei muuta paljon.
kaipaan ihmisiä,
kaipaan että minusta pidetään huolta.
eihän niihin hoitotahoihin saisi jäädä kiinni;
olen jälleen taas epäonnistunut.
positiivisuus on kaukana ajatuksistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti