olen se linnuton puu

tiedättekö,
luen melko hämmentyneenä omaa blogiani.
erityisesti talven ja kevään aikana syntyneitä tekstejä.
silloisten sähköhoitojen takia muistini on palasina.
sitä ei ehkä tajua,
kuinka tärkeää muistaminen on.
ei,
ennen kuin muistissa on oikeasti vikaa.
kun ei kykene muistamaan,
kun muut kysyvät kummastunut ilme kasvoillaan,
etkö muka oikeesti muista?
minä en tosiaankaan muista kaikkea,
siksi tämä hämmennys.
luin merkintöjä,
kuin jonkun toisen ihmisen elämästä.
mutta se kaikki on tapahtunut minulle,
vain minä koen ne asiat niin.
se on minun elämää ollut silloin,
ei kenenkään muun.
se on sitä silloista todellisuutta,
jota on vaikea uskoa todeksi toisinaan.

yhä minä olen sairaalahoidossa,
minä tarvitsen kaikkea sitä siellä.
turvapaikkaa,
jossa ei leikitä lääkkeillä tai terillä.
minä pelkään hetkiä,
jolloin puhutaan kotilomista.
tunnen oikeasti olevani koditon,
minulle kuuluvat tavarat on vain vanhempieni luona,
olen kirjoilla siellä.
mutta ei täällä ole koti,
jonne on turvallista tulla ja jossa on helppo olla.
päinvastoin.

tänään minä olen täällä yksin,
ympärilläni kaaos ja liikaa tyhjyyttä.
jääkaappi ja muut kaapit täynnä ruokaa,
mutta minun maha on pohjattoman tyhjä.
se huutaa ruokaa.
toisina hetkinä minä sekoan,
avaan jääkaapin oven,
kunnes tajuan ja mielessäni huudan:
ei, ei, ei!
muistelen vaa'an suuria lukuja.
suljen oven enkä pysty unohtamaan sitä näkymää.
voisin syödä kaiken,
mutta minun täytyy pysyä tiukkana.
se toinen hetki on pahempi,
silloin syön ja syön.
myöhemmin kadun ja moitin itseäni.

on tehty jälleen kerran lääkemuutoksia,
jonka takia olen ihan sekaisin täällä.
(ei minua varten ole olemassakaan niitä oikeita lääkkeitä!)
minua huimaa.
en välitä,
vaan poltan lisää tupakkaa.
itkettää enkä tiedä,
miksi jaksaa tätä taistelua huomiseen.
haluan veden kera kipata kaikki lääkkeet kurkusta alas
ja odottaa,
odottaa,
odottaa.
muistelen hoitajan sanoja:
ei ne sua ois tappanu
kun puhuimme viime lomalla syömistäni rauhoittavista lääkkeistä,
jotka söin ihan kiltisti pienissä erissä.
mutta nyt,
nyt en tiedä,
osaanko olla täällä kiltisti.
seinät kaatuu päälle,
pian koko elämä kaatuu.

vieläkin maha huutaa ruokaa,
vaikka juuri napsin sieltä sun täältä kaikenlaista.
käyn ostamassa kaupasta puuroa ja tupakkaa lisää,
kaiken muun huomenna kiellän itseltäni.
(paitsi tietysti vettä ja kahvia menee)
noistakin toinen on liikaa.
tupakka-askeissa olevat varoitukset saavat minut ajattelemaan juuri
niin kuin ei pitäisi ajatella.
ei normaalit ajattele niin.

minä yksinkertaisesti sekoan.
en osaa sanoin kuvata tätä tunnetta,
ajatuksia,
mitään.

nämä onnettomat sanat ovat tässä ruudulla tuijottaneet minua takaisin jo monta tuntia,
en pysty parempaan.

en osaa huutaa apua,
mutta salaa toivon sitä.

apua.