suljetuin silmin

laiminlyön jatkuvasti asioita,
myös tätä blogiani.
osittain netittömyyteni takia,
mutta ei se ole koko totuus.
on vaikea aloittaa asioita,
aloitekykyni heikentyy ja jo seuraavassa hetkessä ympärilläni oleva sotku ärsyttää
ja pistän kaiken kuntoon.
silloin vähemmän ehtii ajatella henkisiä asioita,
niitä vakavampia,
niitä kaikkein tärkeimpiä tällä hetkellä elämässäni.

ajatuksiini tunkeutuu päivittäin arvottomuus,
tunnen sitä niin voimakkaana,
ettei riitä sanat.
se tunne vyöryy ylitseni yhtä suurena
kuin pelko lihomisesta.
molemmmille täytyisi tehdä jotakin,
minä yritän.
puhun osastolla tärkeimmäksi muodostuneeksi hoitajalle,
rajoitan syömistä.
viimeisessä epäonnistun,
kun tulen osastolta kotiin.
samalla vihaan itseäni,
katson tätä kehoa.
silti ahmin ruokaa suuhuni.
minun on pakko saada vaihdettua eräs lääke helvettiin,
se on lisännyt ruokahalua.
olisin tyytyväinen,
jos voisin palata ajassa puoli vuotta taaksepäin.
nyt olen vähitellen tajunnut,
että silloin olin sopiva.
ei niin omat silmäni silloin sitä nähneet,
mutta näen sen nyt vanhoista vaatteistani,
jotka jäävät kaappiin lojumaan.
sitten joskusminä vielä mahdun niihin,
jos vain yhä hengitän.

tahdon vain hukkua unihiekkaan,
olla heräämättä lainkaan,
heräämättä koskaan tähän samaan elämääni.
mutta en saa unta unilääkkeen jälkeenkään,
koko viikonlopun unisaldo on korkeintaan kymmenen tuntia.

voin niin huonosti ilman syömisongelmiakin,
täytyisi oppia puhumaan häpeilemättä.
asioita jaa paljon sisälleni,
vaikka haluaisin kaiken olevan toisin.

ilta tummenee, on pimeää
niin paljon kertomatta jää
kyyneleet silmäni hämärtää

ja pian taas hoitaja on poissa luotani,
minä en osaa muuta kuin itkeä silmäni punaisiksi.

mietin liikaa,
mikä minussa on vikana.
ei näitä asioitani ehkä ratkota ikinä.

ei koskaan.
niin minä sanon huolimatta siitä,
voiko se olla näin.
nyt minusta tuntuu siltä,
kaikki tuntuu lopulliselta.