mutta silmilläni en
uskallan pikkuhiljaa palata ajatuksissani ajassa menneeseen,
joskus ihan vähän jopa tulevaan.
vielä ihan varoen.
yksi varovainen askel ja suuri pelko,
että menen jälleen rikki
ja putoan kuiluun.
toisena hetkenä taas olen valmis heittämään kaiken menemään,
leikittelen kuolema-ajatuksillani,
napsin turhia lääkkeitä,
tunnen voivani olevani jo valmis lähtemään täältä.
ahdistus puristaa rintaa,
tekee minut täysin toimintakyvyttömäksi.
onko masennus vai ahdistus pahempi haitta tällä hetkellä?,
minulta kysytään.
kysyn sitä myös itseltäni,
saamatta vastausta.
olen miettinyt sitä monta päivää;
nyt vastaisin ahdistuksen.
uskon hetkittäin niitä hoitajia,
jotka ovat sanoneet minun voivan paremmin jo.
ei hyvin,
mutta paremmin kuin alkuvuodesta.
silloin tämä pitkä osastohoitoni alkoi,
minua on riepoteltu paikasta toiseen,
hoitokeinosta toiseen.
nyt vähitellen on tapahtunut irtautumista,
mutta en palaa enää kotiin.
uloskirjauksen jälkeen minun on opittava kutsumaan tukiasuntoa kodikseni,
se tuntuu oikealta.
jos oikeaa on olemassakaan.
eilen lähdin osastolta,
jätin taakseni sen koko pienen kylän viikonlopuksi.
matkalla pois sieltä,
vastaani tuli jatkuvasti laihoja ihmisiä.
minä häpesin itseäni,
toivoin yksinkertaisesti katoavani.
ei vieläkään ole päivää ilman sitä ajatusta.
nyt yskin keuhkoni pihalle,
syön liikaa,
kulutan vaakaa,
unohtelen asioita jatkuvasti,
leikittelen erilaisilla mielikuvilla,
syön ja syön.
ja kadun,
kadun niin paljon.
epäonnistuminen.
jos
koen epäonnistuvani,
en vieläkään uskaltanut puhua lääkärille.
kotona haluan erotella sen pahan lääkkeen muista,
heittää sen yhden pois,
haluan tehdä niin jokaisena iltana.
jokaisena iltana menen lääkejonoon viimeisten joukossa,
kadun heti nielaistuani mirtatsapiinin niiden silmäparien alla.
en taaskaan pystynyt siihen,
ei minusta ollut siihen.
yritän unohtaa.
osastojakso on lihottanut minua niin paljon,
että en kehtaa lausua niitä lukuja ääneen edes lääkärille.
tahdon pois sieltä,
niiden ruokailuaikojen ympäriltä.
sitten minä laihdun taas,
nykyiseen kehooni en voi olla tyytyväinen.
osa vanhoista vaatteista on piilossa katseiltani.
vielä täytyy kestää hetki
ja toinenkin.
jonain päivänä minä kaivan ne taas esiin,
jonain päivänä mahdun niihin.
tiistaina,
niin kuin jokaisena arkiaamuna,
astelen mittaushuoneeseen,
ojennan käteni verenpainemittausta varten.
kiitän ja kävelen pois.
olen salaa iloinen;
hoitaja unohti kokonaan käskeä minua astumaan vaa'alle!
olin niin helpottunut ja toivo heräsi minussa;
jospa näin tapahtuisi joka tiistai tästä eteenpäin.
en ole painanut koskaan näin paljon
enkä toivottavasti ikinä enää painakaan.
tästä on numerollisesti suunta vain alaspäin.
syömistä ja sen perään syömättömyyttä.
sairasta,
sairasta.
en jaksa välittää,
minä haluan vain sen asunnon ja uloskirjauksen osastolta,
enemmän vapautta.
laihtua.
pian.
3 kommenttia:
Me ollaan varmaan sielunsiskoja. Niin paljon samaa tekstissäsi on ajatuksiini verrattuna. Mutta minä aion pysyä kotona, vaikka jokainen syöty palanen sattuu, ahdistaa ja repii. Sunkin pitää yrittää elää. Ei elämä tarkoita kontrollia ja hallintaa vaan vapautta ja iloa. No, kyllä välillä saa olla surullinen, mutta ei koko elämää siihen voi tuhlata. Myönnän itsekkin olvani suurimman osan ajastani maassa, mutta luonne mikä luonne.
Kauheasti voimia osastolle! Kyllä sinä vielä kuntoon tulet! Ja se on harhakuvitelma, että kun paino on normaali, mielikin olisi kunnossa. Ei se ole.
Hei tyttö!
Yritä puhua tuosta syömis jutusta osastolla, vai oletko jo puhunut?
Ettei mee pahemmaksi! Ja jos se lääke tosiaan lihottaa niin paljon, niin kerro huoles hoitajille ja lääkärille siitä! Kyl mä ainakin ymmärrän huolesi, kukapa tahtoisi lihota monia kiloja jonkun lääkkeen takia. :/
ja no muutenkin,
kun taitaaa sulla
olla syömisen kanssa muitakin ongelmia kuin tuo lääke.
että puhu puhu puhu!
Esim. mä tein hölmösti kun kerroin syömisongelmastani niin myöhään,
et nyt on 100 kertaa vaikeampaa päästä siitä eroon. :/ mut ei tietenkään mahdotonta. :)
Mutta onko sulla nyt sit lääke asiat kuitenkin kondiksessa?
Vai osaako hoitajat tai lääkärit sanoa mitään..?
Ku olis aika ikävää jos taas joutuisit vaihtamaan lääkitystä. paitsi tietysti tuo lihottava lääke...
Voimia! :)
T.Johanna
Murupuru etkö tajua että toi ajatus on just se väärä mihin EI pidä tarttua. Mitä iloa sulle on ollut kaikista hoidoista, päivistä osastolla, jos nyt rupeat taas tavoittelemaan kivulla ja vaikeudella laihtumista? :< Koska tollaisen ossa-periodin jälkeen se varmaan alkaa hampaiden kiristelyllä.. Äh. Osaisinpa selittää.
Mut on niin surullista ja väärin et noi ajatukset kehtaa tulla valtaa sun mielen. Pystyisitkö vielä juttelee niistä jollekin ammattiavulle? Kun et musta ole vielä yhtään kunnossa..
Haleja ja lohdutusta<3
Lähetä kommentti