ennen kuin aloin kirjoittaa tätä,
mietin mitä tässä ajassa on ehtinyt tapahtua
ja mitä kaikkea on jäänyt tapahtumatta.
en muista
ja huomenna siihen palataan.
omahoitajani tulee lomaltaan,
mikä vain ahdistaa ja pelottaa minua.
kaikki muutos pelottaa nyt erityisen paljon,
olen koko ajan täynnä pelkoja.
pelkään niitä ahdistavia oloja,
jolloin se ahdistus ei enää ole hallinnassani.
ja vaikka pelkään sitä oloa ja sitä mitä voisin tehdä,
asia tuntuu samantekevältä.
ei tässä ole järkeä.
toivottomuus on niin paha.
ei täältä pohjalta näe pinnalle.
en osaa uskoa sitä olevan enää olemassakaan,
ei minulle.
alkuviikosta tapahtui se pahin:
jouduin astumaan vaa'alle hoitajan nähden ja mikä ehkä kamalinta,
minun täytyi lausua se luku vielä uudestaan seuraavana päivänä eri hoitajalle.
punnituksia jatketaan,
niistä tulee jokaviikkoisia.
ja ääni minussa huutaa vain,
kuinka turhaa se on!
minä vain lihon ja lihon,
mutta ehkä tällä tavalla saan sen pysähtymään.
hoitajat eivät vain ajattele samoin,
he pelkäävät minun laihtuvan koko ajan.
jätin useimpina päivinä toisen lämpimän ruoan syömässä.
ei olisi pitänyt,
olisinpa vain mennyt ruokalaan närppimään annostani.
silloin ei olisi punnituksia,
silloin saisin olla lukemieni kanssa yksin.
nyt asia ei jää muiden ongelmien varjoon.
siipeni ei kanna ja olen tilanteessa,
jossa ympärilläni muut eivät usko sanojani.
osa minusta haluaa päästää irti,
lakata räpyttelemästä siipiä.
antaa vain vajota ja vajota.
samalla mielessä pyörii lauseita siitä pienestä toivosta,
jota eräs hoitaja yritti saada minuun.
minulla on mansikoita vieressäni.
minähän syön ne.
paisun lisää ja ihmettelen,
eikö muut vain kehtaa sanoa siitä mitään.
minä lihon ja samaan aikaan olen nälässä,
vaikka suurimmaksi osaksi herkuille sanon jyrkästi nykyään ei.
olen liian heikko.
ja sorrun.
ihmiset satuttavat tahtomattaankin.
tiedän heidän olevan huolissaan ja tarkoittavan hyvää,
mutta minä hajoan niistä sanoista vieläkin pienemmiksi sirpaleiksi.
salaa toivon,
että minusta pidetään kiinni.
mutta ei kukaan taida pitää,
ajan kaikki pois.
olen yksin.
aika näyttää.
mietin sanoja ja noissa kahdessa sanassa on liikaa toivoa,
mitä minusta ei löydy.
mistä sitä voi saada?
mitä se on?
minä en enää muista,
en muista.
tänään en jaksa yrittää,
tänään minä olen jo luovuttanut.
2 kommenttia:
Ikävä lukea huonosta olosta, mutta mukava kuulla, että olet edelleen siellä jossain. Ikävöin jo tekstejäsi- kuukausi on pitkä aika.
Punnitus on aina kauhea tilanne. Itse kamppailen saman kauhean ahdistuksen kanssa-syöminen, lihominen, painon nousu...
Et ole yksin pelkojesi kanssa! Voimia ♥
Samaistumisia, täälläkin. Paisumisesta, punnituksesta, ihmisten satuttamisesta, syömisestä..
Ei luovuteta, mä en luovuta, älä säkään. On ollu ikävä ♥ ♥ ♥ kaunotar
Lähetä kommentti