tässä mun askeleet, jotka eivät riittäneet

taas keskiviikkona minä muodon vuoksi kättelin sitä tuttua lääkäriä,
hymyjä puolin ja toisin.
päiviä aikaisemmin minä varmistin hoitajalta,
että tuleehan joku heistä pelastamaan minut.
ja sama ihana hoitaja oli vuorossa juuri samaan aikaan,
olin samaan aikaan helpottunut sekä jännittynyt.
sanalla sanoen sekava.
pääni oli melkoisen painava,
kaikki sanat hakusessa.

tuntuu tosiaan,
ettei nämä minun askeleet enää riitä.
taidan kävellä melkein ojassa,
en löydä oikeaa tietä.

yhtenä päivänä toinen omahoitajistani on istunut vieressäni
ja ollut valmis vaikka pitelemään luuria korvassani,
jos minä vain puhun.
niin hän sanoi.
tärisevin käsin minä silti selviydyin itse soitosta kouluun.
soitin varmistaakseni,
että eihän minulla ole siellä mitään aikarajoitusta.
samainen hoitaja istui ja kuunteli koko ajan vieressäni,
siitä oli valtavasti apua.
pieni taakka harteiltani tippui,
ja nyt voin rauhassa sairastaa.
tuotakaan asiaa en olisi saanut yksin hoidettua.
noinkin pieni asia on muuttunut mielessäni valtavaksi,
huokaus.

kahdentoista kerran sähköhoitosarja.
tuntuu pahalta kuulla vielä kertaalleen ne sanat,
että siitä ei ollut apua.
ja puolusteluja lääkäriltä,
kuinka edes se vain ei kaikkia auta.
ja minä olen yksi heistä.

tiistaina minut herätettiin kertomalla,
että joku on varannut ajan kymmenen minuutin kuluttua olevaan sähköhoitoon.
kaikki vähän ihmettelivät,
oli tainnut käydä pieni väärinkäsitys.
hoitajan saattelemana minä silti menin sinne.
hengittelin happea samanaikaisesti
kuin nukutusaine virtasi suoniani pitkin.
ja sitten,
ensimmäistä kertaa oikeasti olin todella pettynyt herätessäni.
heti silmäni aukaistua mietin,
mikseivät he olisi tällä kertaa voineet epäonnistua?
todella toivoin koko sydämestäni sitä.
en halunnut jatkaa elämää,
jatkaa tätä pimeyttä.
tätä jo niin nähtyä epätoivoa.
hetken kuluttua minä silti heräsin.
eteeni aseteltiin aamupalaa,
jota en olisi tahtonut syödä.
loppupäivän vajosin tähän toivottomuuteeni.
enkä vieläkään ole päässyt täältä pohjalta yhtään korkeammalle.

tuntuu kuin olisin menettänyt kaikki taitoni.
kaikki ihmiset antavat minun vain mennä,
jos niin oikeasti tahdon.
ei kukaan ehkä tajua,
kuinka yksi tekstiviestikin sinne suljettujen seinien sisälle merkitsee.
viime aikoina kaikki yhteydenpidot on kuin katkenneet seinään.
tuntuu kuin minut olisi vain hylätty sinne,
pois tästä maailmasta.

hoitaja,
johon olen kaikista eniten turvautunut,
katoaa kuukaudeksi toiselle osastolle töihin.
olen surullinen siitä,
niinkin pienestä asiasta.
kun kerroin äidille tästä,
hän virnuillen kysyi:
tuleeks sulla kauhee ikävä nyt sitä?
ja totuus kun on se,
että minä ikävöin sitä turvaa.
olen voinut turvautua häneen niin täysin.
hän on ymmärtänyt ja mikä tärkeintä:
osannut auttaa,
saanut minut jopa ajoittain melkein hymyilemään.
kyllä tuota jää kaipaamaan.
(toivottavasti kuukausi menee nopeasti!)

sattuu todella näin alkuun opetella elämään toisin.
maanantaina menen,
omahoitaja turvanani,
kirjoittamaan puutarhalle työsopimusta.
koko alustava suunnitelma on tehty sairaalan avustuksella,
muutama tunti maanantai- ja perjantaiaamupäivisin.
ja nimenomaan täysin voimieni ehdoilla.

minua pelottaa ja ahdistaa kaikenlainen ennalta suunniteltu ohjelma,
mutta en voi välttyä siltä.
ilman sitä tuskin ikinä tästä kuntoudun,
tiedän sen myös itse.

silti minä pelkään,
pelko saa minut valtaansa päivittäin.
pelkään,
vaikka minulla on tilaisuus jakaa se jonkun kanssa.
minä olen pelonsekaisin tuntein suurimman osan päivistäni,
se on kamalaa.
pulssini on lähes poikkeuksetta aina jo aamusta lähtien yli sadan,
joten siihenkin on lääkitys aina tarvittaessa.
en vain aina itsekään muista sitä.

tunnen itseni niin sairaaksi,
että en kohta enää kestä.
mutta vielä minä yritän.
otan askel kerrallaan,
kuljen eteenpäin.
käyn fysioterapiassa,
käyn maalaamassa kuvataideryhmässä,
puhun ja puhun ja puhun.
toivo alkaa hiipua,
mutta muiden painostuksesta minä menen eteenpäin.
olen kuntoutuskotijonossa niin kauan,
kunnes pärjään osaston ulkopuolella.
siihen taitaa mennä vielä kauan,
mutta helpotuksekseni hoitaja kertoi,
kuinka saan ottaa rauhassa tämän kaiken.

pelkään kaikesta huolimatta putoavani vielä alemmas,
alemmashan pääsee aina.
ja vielä alemmas.