minä odotan täällä tunnelissa, jossa valo kylmä hohtaa

minä ikävöin teidän tekstejänne,
mutta en taaskaan ehdi lukemaan kuulumisianne.
pyydän anteeksi muutenkin kirjoittamattomuuttani,
tämäkin on taas tällainen olen yhä elossa -päivitys.

maanantaina olin ensimmäistä kertaa puutarhalla töissä,
minä nautin siellä olostani.
melkein hymyillen keräsin tomaatteja kaimatyttöni kanssa,
hetken ehdimme myös laittaa niitä rasioihin.
ne menivät myyntiin.
tuon pienen hetken jälkeen minä en ole tuntenut oloani edes siedettäväksi;
olen miettinyt lähes koko ajan liian itsetuhoisesti.
pikkuhiljaa ehkä silti uskon hoitajan sanoja,
mutta aika epävarmasti.
olen saattanut piristyä hieman ulkoisesti,
mutta eikö sillä ole väliä,
miltä minusta tuntuu?
minä en tunne kuuluvani mihinkään,
tunnen ajoittain olevani jopa koditon.
vanhemmat tuskin odottavat minua enää kotiin.
osastolta minut laitetaan mieluusti viikonloppulomille,
vaikka olin viime viikonlopustanikin rehellinen:
nielaisin kerralla kaikki minulle annetut lääkkeet.

tänään laitetaan tukiasuntohakemus eteenpäin,
pelottaa ihan valtavasti.
salaa toivon,
että siinä kestää
ja kauan.

ja ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi ongelmia,
mutta tämä vain pyörii koko ajan mielessäni.
miksi en osaa lopettaa kaiken turhan syömistä,
miksi en yksinkertaisesti voi olla ottamatta sitä ensimmäistä palasta?
koska ensimmäistä seuraa aina toinen,
kolmas ja kohta pian miljoonas.
täällä osastolla ei ole tilaisuutta astua vaa'alle,
onneksi.
silloin hajoaisin ehkä lopullisesti.
nyt se tieto on hieman epävarma,
vaikka toisaalta tiedän lihonneeni.
tiedän sen jo vaatteistani,
jotka kiristää.

voisipa kaiken muuttaa.
voisinpa yksinkertaisesti kadota täältä,
kadota kaikkialta.