mut se ei olekaan niin

minä en kestä tätä minun muistiani,
tätä muistamattomuutta.
nyt sitä ymmärtää,
kuinka tärkeää niinkin päivänselvä asia on se,
kun muistaa konkreettisia tapahtumia,
muistaa lukemaansa,
muistaa sopimia asioita,
muistaa ihan mitä tahansa.

olen kuullut lääkärin suusta,
että saamani sähköhoito ei antanut toivottua tulosta.
että viimekertainen jääköön viimeiseksi.
hoitajat ovat nähneet kasvoillani enemmän ilmettä,
muuta apua niistä yli kymmenestä kerrasta ei ollut,
ei sen enempää.

taas uusi mielialalääke.
entistä jatketaan samanaikaisesti,
mutta suuremmalla annoksella.
minä nyökkään,
minulle se on ihan sama,
millaisia tabletteja suuhuni laitan niiden valvovien silmien alla.
uusi lääke väsyttää tosin ihan liikaa,
ensimmäisinä päivinä minä vain nukuin.
toivoin saavani nukkua ikuisuuden.


minusta tuntuu siltä
kuin kaikki olisi viety.
minulla ei ole kotona turvallista olla,
täällä minä pelkään enemmän kuin koskaan ennen.
on teriä,
on myrkyllisiä aineita.
on kaikenlaista pahaa,
mutta samalla niin normaalia asioita.
asioita,
joita terveet ihmiset eivät edes mieti,
että niillä on mahdollista myös vahingoittaa itseä.
pahimmassa tapauksessa viedä hengen,
mitä minä salaa itseltäni toivon.

nyt minä uskallan pikkuhiljaa myöntää,
että sitä minä toivon.
sitä pahinta.
kun ei kukaan pidä kiinni,
minä saan valua koko ajan vain alemmas ja alemmas.
(ottakaa kiinni!)

joitakin viikkoja meni,
jolloin en ajatellut ruoan kaloreita.
söin muiden kanssa,
yhtä paljon.
vaikka sen huolehdin,
että en kai vain ottanut yhtään enempää
kuin ihmiset ympärilläni.
pelkäsin,
mutta söin.
kaupasta mukaan tarttui suklaalevyjä,
karkkia,
kaikenlaista.
ja kaikki lähes kerralla alas.

mutta nyt on kuin isku vasten kasvoja.
vaaka on vihollinen,
siihen en uskalla astua.
pelkään ihan liikaa,
koska jo peilikuva kertoo kauheita.
sen siitä saa,
kun leikkii normaalia.
voisinpa oksentaa kaiken ulos,
sisälmyksiä myöten.
ihan kaiken.

mä luulin aika ikävän syö
ja toivo epätoivoni lyö
mä luulin päättyy jokainen yö
valonsäteisiin
mut se ei olekaan niin
(maija vilkkumaa)

minä ikävöin vieläkin.
ikävöin,
vaikka tiedän,
että en voi enää koskaan mitään saada.
enhän minä itse jaksa edes itseäni.
menetän kaiken.
menetän,
kunnes ei ole enää mitään menetettävää.

satutan itseäni,
kun minusta ei ole kyyneliin.
en muista,
milloin olisin itkenyt ihan oikeasti.

olen ollut viikonlopun lomalla kotona,
lomalla sieltä psykiatriselta osastolta.
sieltä turvallisesta paikasta,
jossa aina joku hoitajista kysyy vointia.
ja on valmiina kuuntelemaan.

minua ei saa kuulemma jättää yksin,
reilun tunnin minä silti olin täällä kotona yksin.
säälittävää,
mutta niiden minuuttien aikana minä jo napsin rauhoittavia.
heiluin hullunlailla,
jotta ei tarvitsisi olla pysähdyksissä,
näissä ajatuksissa.

minä lähden pitkästä aikaa koiran kanssa kävelylle,
vaikka minua pelottaa.

tämä on liian säälittävää:
aikuinen ihminen eikä silti pärjää yksin.
aikuinen,
mutta sairas.
aivan liian sairas.