tuli onnistunut olo pienestä.
sitä kesti vain pienen hetken.
ei tämä ollut ainoa aamu,
en yleensäkään saa kurkustani alas aamuisin kuin vettä.
yhteisellä päivällisellä laitan ruokaa lautaselleni,
mutta mahdollisimman vähän.
en voi jättää syömättä,
muuten minuun kiinnitettäisiin huomiota.
mutta en syö enempää,
vaikka minä muistan hyvin ne illat,
joina olen sortunut välittämättä etukäteen mistään.
ja jälkeenpäin haluaisin vain oksentaa kaiken ulos.
seuraavana aamuna muistan ne illat,
eihän niitä pysty unohtaakaan.
kadun vain,
miksi en oksentanut.
miksi en opi virheistäni?
minusta tulee vielä pieni,
onhan se ajatuksissani ihan jokaisena päivänä.
olen kyllästynyt vertailemaan itseäni muihin,
mutta tuskin koskaan pääsen siitä eroon.
en halua enää koskaan kuulla kehotuksesta laihduttaa vähän.
vaaka siis näyttää enemmän
kuin kenenkään muun.
kommentista on jo kuukausia.
enkä silti ole uskaltanut katsella lukemaa sen jälkeen.
en osaa uskoa,
että se olisi muuttunut.
(kasvanut vain,
ainakin miljoonalla kilolla!)
minä en ole mielestäni pienentynyt,
vaan vaatteeni ehkä suurentuneet.
pienempi vaatekoko vain huijausta.
kyynel toisensa jälkeen valuu kasvoilleni,
tahtoisin satuttaa itseäni.
ja lujaa,
helvetin lujaa.
vihaan itseäni niin,
tätä päätä ja valtavaa vartaloani.
valaatkin ovat minua pienempiä,
kuinka en ajoissa huomannut tätä kaikkea?
nyt kuiskaan jotain,
mitä olen pelännyt koko päivän.
asiasta,
joka on tunkeutunut jopa uniini.
asiasta,
jonka tahtoisin vain unohtaa.
päätä särkee nytkin,
kädet tärisevät pelosta ja ahdistuksesta.
muille särky ei ehkä ole merkki mistään,
toisin kuin minulle.
minulle se on täynnä pelkoa,
pelkoa epilepsiakohtauksesta.
siitä kamalasta sairaudesta,
joka ei jätä minua rauhaan enää koskaan.
se on minussa kiinni aina.
pelkään niitä kohtauksia valtavasti
ja on syytäkin,
olen kokenut niin kamalia.
en tahdo joutua kokemaan samaa,
en enää koskaan.
eikä kukaan välitä oikeasti,
olen ajanut kaikki kauas minusta.
1 kommentti:
Minä kyllä välitän :)
Lähetä kommentti