raskasta ilmaa

koko tammikuu ilman kirjoittamista,
syyllisyys painaa.
mutta vielä minä hengitän,
minä tosiaan hengitän.

olisin taas osastokunnossa,
mutta asioitani ei oteta vakavasti.
tällä viikolla ravasin päivystyksessä kahdesti,
kerran polilla psykiatrilla,
kerran sairaanhoitajalla.
opettelen pyytämään apua,
päivystyksessä puhuin lääkäreille totta.
mainitsin jopa itsetuhoisista ajatuksistani
ja toiveita kuolemastani.
itku kurkussa suljin oven kaikilla kerroilla.
lääkeliuskasta ei ole apua
niin kuin haluaisin.
ajattelen vain,
kuinka saisin niitä lisää,
kuinka nielaisisin kourallisen kurkusta alas,
kuinka lakkaisin hengittämästä.

huudan tosiaan apua,
jota en näköjään saa mistään tarpeeksi.
lyhyet käynnit poliklinikalla kerran viikossa,
ei siitä ole apua.
en osaa vieraalle ihmiselle avautua kiireessä,
tarvitsisin aikaa enemmän.
puhun hitaasti.
sanoja,
joita pelkään lausua ääneen.

pelkään myös jatkaa tätä näin eteenpäin.
pelkään omassa huoneessani,
en saa aikaa kulumaan.
televisio tai radio vieressäni vain huutamassa.
siitä huolimatta minuutit tuntuvat lähes tunneilta koko ajan.
otan jo alkuillasta lääkkeeni ja toivon unta.
ne lääkkeet,
jotka joudun ohjaajilta pyytämään.
en saa säilyttää yhtään ylimääräistä lääkettä itselläni,
varmuuden vuoksi.
joko kaikki tai ei ensimmäistäkään lääkettä.
niin toivon aina salaa hetkittäin.

asiasta toiseen:
miksi täytyykin olla niin vaikeaa tuo syöminen aina vain?
inhosin taas vaakalukemaa enemmän kuin aikoihin.
se oli liikaa,
se on aina liikaa,
vaikka olen jättänyt aterioita välistä niin,
että olen meinannut pyörtyä noustessani aamulla sängystä.
toisina päivinä olen syönyt normaalisti.
se ehkä selittääkin kaiken.
ajattelen liikaa ruokaa,
sekin on liian suuri ongelma.

en tahdo palata täältä vanhempieni luota soluun,
sinne yksinäisyyteen.
sinne,
missä kaikki pahat ajatukset nousevat pinnalle.
minä pelkään niitä,
pelkään olla siellä.