kun mikään ei tunnu miltään

mahani huutaa tyhjyyttään,
mutta silti se on valtavan täynnä.
suuri ja yhtä pyöreä kuin pallo,
olen edelleen kuin suurin valas.

muutamaa päivää ennen joulua uskaltauduin vaa'alle,
lukema oli enemmän kuin edellisellä kerralla.
vain kilo,
mutta tästä se lähtee,
jos jatkan samalla tavalla.
ehkä ensi kerralla luku on taas suurempi,
vähintään sata kiloa.
ei tämän näin pitänyt mennä,
ei tosiaankaan.

ei,
ei,
ei näin.

jokainen haarukallinen lautaseltani joulupöydässä,
jokainen suklaapala,
ylipäänsä jokainen suuhuni tunkemani ruokapala,
kaikki ne on olleet liikaa tälle keholle.

eilen loukkaannuin ehkä liian herkästi.
pelkään etten kelpaa tällaisena,
en vaan kelpaa edes vanhemmilleni.
en itselleni,
saatika sitten muille.
vihaan olla tällainen.

lähdin muiden läheltä kyyneleet silmissäni,
halusin satuttaa itseäni.
menin piiloon peittojen alle tätä pahaa mailmaa.
halusin vain kadota koko maailmasta,
enpä silloin olisi vain muiden tiellä ja riesana.
itkustani ei ollut tulla loppua ollenkaan,
en tiennyt mitä olisin tehnyt kuin itkenyt.
itsetuhoiset ajatukset mielessäni.
olisin halunnut nielaista kurkustani alas jokaisen rauhoittavan purkistani,
ne on niin mietoja.

tekee mieli pyytää vain anteeksi sairauttani,
joka on niin iso osa elämääni ja vaikuttaa paljon minuun päivittäin.
tulee syyllinen olo väistämättä.
kaikki eivät masennukseni oireita täällä ihan ymmärrä.
eivät tajua esimerkiksi,
että väsymykseni ei ole laiskuutta.
se sattuu.

en minä voi tälle kaikelle mitään vain muuttumalla,
ei se ihan hetkessä onnistu.
jos nyt koskaan.

toivottavasti teillä on ollut mukava joulu!