uusi osasto,
uudet hoitajat.
kaikki oli niin uutta,
pikkuhiljaa minä tutustun tähän kaikkeen.
minä en ole enää tällä osastolla uusin,
monta on tullut jälkeeni.
minulla on pian viikko takana.
muutama päivä sitten vasta löysin nämä kaksi netillä varustettua tietokonetta.
on niin vaikea päästä sängystä ylös,
kävellä toiseen rakennukseen.
siinä välissä täytyy vaihtaa yövaatteet toisiin,
huokaus.
iltaisin minä etsin jonkin pienen nurkkauksen,
käperryn itseeni ja yritän kirjoittaa.
yleensä ahdistuneena,
yleensä haluten vain nukahtaa.
mutta joka ilta täytyy odottaa lääkkeitä,
siinä ajassa ahdistus ehtii kasvaa liian suureksi möykyksi.
radio soittaa ällöttäviä lauluja kaipauksesta.
ja minä olen yksinäisempi.
tänään auringon paistaessa suoraan huoneeseen,
istun sängyllä
ja yritän välttää ajautumasta taas siihen pimeyteen.
epäonnistun.
täällä hoitajilla ei ole aikaa,
täällä tunnen olevani liian sairas,
liikaa kaikkea.
ja samaan aikaan minulle melkein tyrkytetään lomaa.
en minä ole valmis.
täytyykö se suoraan sanoa,
että kotona on lääkkeet ja kotona on epätoivo,
ei minkäänlaista halua elää huomiseen?
illoin ja aamuin verenpaine,
pelkään aina niitä muita mittauksia.
tähän asti se on ollut turhaa,
vaikka tiedän itse lihoneeni.
minun on ollut pakko syödä mirtatsapiinia,
sen takia en osaa rajoittaa sitä,
mitä laitan suuhuni.
numeroita en halua tietää,
mutta siitä olen jo varma,
kun vaatteet on koko ajan vain tiukempia.
mitä kun ne eivät enää mene päälle?
tämä on typerää.
tiedostan,
mutta en pysty hallitsemaan!
ei helpota se,
kun vanhemmat ovat täällä vieraillessaan tuoneet kaikenlaista mukanaan.
muutenkin sairaalassa syödään koko ajan,
joka välissä oveen koputetaan ja käsketään syömään.
täällä minä kaipaan sellaista ymmärrystä eniten.
tänä aamuna koin hetken sellaista,
mutta sitten omahoitajalla oli jo kiire toisaalle.
huomenna mulla on aikaa sulle enemmän,
minulle sanotaan,
kertoo olevansa kaksoisvuoron töissä.
ja minä ajattelen,
ettei huomista edes tule.
vajoan takaisin peiton alle.
jos minulta kysyttäisiin mielialaa asteikolla 1-10:een,
tällä hetkellä se olisi lähempänä ensimmäistä.
korkeintaan kaksi.
ulkona lumet sulavat,
aurinko paistaa liian kirkkaasti.
minulle sillä ei ole mitään merkitystä.
suljen sälekaihtimet ja painan pääni tyynyyn.
uudet hoitajat.
kaikki oli niin uutta,
pikkuhiljaa minä tutustun tähän kaikkeen.
minä en ole enää tällä osastolla uusin,
monta on tullut jälkeeni.
minulla on pian viikko takana.
muutama päivä sitten vasta löysin nämä kaksi netillä varustettua tietokonetta.
on niin vaikea päästä sängystä ylös,
kävellä toiseen rakennukseen.
siinä välissä täytyy vaihtaa yövaatteet toisiin,
huokaus.
iltaisin minä etsin jonkin pienen nurkkauksen,
käperryn itseeni ja yritän kirjoittaa.
yleensä ahdistuneena,
yleensä haluten vain nukahtaa.
mutta joka ilta täytyy odottaa lääkkeitä,
siinä ajassa ahdistus ehtii kasvaa liian suureksi möykyksi.
radio soittaa ällöttäviä lauluja kaipauksesta.
ja minä olen yksinäisempi.
tänään auringon paistaessa suoraan huoneeseen,
istun sängyllä
ja yritän välttää ajautumasta taas siihen pimeyteen.
epäonnistun.
täällä hoitajilla ei ole aikaa,
täällä tunnen olevani liian sairas,
liikaa kaikkea.
ja samaan aikaan minulle melkein tyrkytetään lomaa.
en minä ole valmis.
täytyykö se suoraan sanoa,
että kotona on lääkkeet ja kotona on epätoivo,
ei minkäänlaista halua elää huomiseen?
illoin ja aamuin verenpaine,
pelkään aina niitä muita mittauksia.
tähän asti se on ollut turhaa,
vaikka tiedän itse lihoneeni.
minun on ollut pakko syödä mirtatsapiinia,
sen takia en osaa rajoittaa sitä,
mitä laitan suuhuni.
numeroita en halua tietää,
mutta siitä olen jo varma,
kun vaatteet on koko ajan vain tiukempia.
mitä kun ne eivät enää mene päälle?
tämä on typerää.
tiedostan,
mutta en pysty hallitsemaan!
ei helpota se,
kun vanhemmat ovat täällä vieraillessaan tuoneet kaikenlaista mukanaan.
muutenkin sairaalassa syödään koko ajan,
joka välissä oveen koputetaan ja käsketään syömään.
täällä minä kaipaan sellaista ymmärrystä eniten.
tänä aamuna koin hetken sellaista,
mutta sitten omahoitajalla oli jo kiire toisaalle.
huomenna mulla on aikaa sulle enemmän,
minulle sanotaan,
kertoo olevansa kaksoisvuoron töissä.
ja minä ajattelen,
ettei huomista edes tule.
vajoan takaisin peiton alle.
jos minulta kysyttäisiin mielialaa asteikolla 1-10:een,
tällä hetkellä se olisi lähempänä ensimmäistä.
korkeintaan kaksi.
ulkona lumet sulavat,
aurinko paistaa liian kirkkaasti.
minulle sillä ei ole mitään merkitystä.
suljen sälekaihtimet ja painan pääni tyynyyn.
minä kaipaan kuuntelijaa,
mutta ei kukaan jaksa olla lähellä.
tai edes kaukana.
5 kommenttia:
Rakas Sanna. Hirvittävän vaikea sanoa mitään sellaista joka saisi siipiin edes hieman voimaa. Jos olisi olemassa jokin sellainen taikasana, jokin joka nostaisi hieman jalkapohjia maanpinnalta. Tiedän että siitä ei ole mitään lohdutusta kun minä tai kukaan muu sanoo että "tiedän miltä sinusta tuntuu", koska sehän on oikeastaan kaikkein ällöttävintä mitä voidaan sanoa. Tulee olo että sillä jotenkin syrjäytetään tarve käsitellä toisen tunteita, koska ne olisivat muka jollakin tavalla itsestäänselviä. Vaikka kipu on aina henkilökohtaista!
Voiko sinulle lähettää sinne jotakin, joskus, johonkin osoitteeseen? Meillä meni kaikki tarkistusten kautta, mutta jos voisi. haluaisin lähettää erään asian, olen miettinyt usein. Vai tulisiko se varmemmin perille jos lähetän sen vanhempiesi osoitteeseen nimelläsi?
Onko sinulle koskaan kokeiltu efexoria? Mirtatsapiini kun tosiaan on aika ruokahalua nostattava... Samoin jos on zipralex samaan aikaan käytössä (en kyllä tiedä onko sinulla). Itse olen kokenut nimenomaan efexorin toimivimpana ja en ole havainnut mitään lihomista.
Rakkautta<3
Jätän puumerkin tänne vierailustani, jaksamista! Btw, ootko kokeillut seronilia?
Kuuluuko susta milloinkaan..?
Okei, no kiva kuulla :)
pus pus hal hal hal ruts,
olet tärkeä.
minä en unohda sinua koskaan.
ja sinä vielä nouset.
mutta sitä ennen, lepää kunnolla. tee itsestäsi se ihminen joka sinä oikeasti olet.
rakkautta <3
Lähetä kommentti